Emil Liekarin kausi tulosten takana ennen Salppuria

Huhhu… Sitä on viimein kotiuduttu tammikuussa alkaneesta reissusta. Edellisestä blogistani alkaa olla sen verran aikaa, että kerrotaampa mitä kaikkea on vuoden 2026 alusta tähän päivään on tapahtunut. 

Tämä kausi on ollut minulle yksi elämäni merkityksellisimmistä niin  urheilijana kuin ihmisenä. Kun katson taaksepäin kauden ensimmäisiin startteihin ja vertaan sitä tähän hetkeen niin tuntuu, että melkoista vuoristo rataa on eletty. 

Vuoden alku – nälkää ja näyttämisen halua

Lähdin tähän kauteen valtavalla motivaatiolla. Kesäharjoittelu oli sujunut hyvin, testit antoivat lupaavia merkkejä ja tunsin olevani fyysisesti vahvempi kuin koskaan. Silti kauden avauskisat muistuttivat nopeasti, ettei hiihto ole koskaan pelkkää numeroiden logiikkaa.

Ensimmäiset kilpailut olivat tasaisia suorituksia, ei isoja epäonnistumisia, mutta ei myöskään sitä läpimurtoa, jota olin mielessäni rakentanut. Olin sijoilla, jotka olivat “ihan hyviä”, mutta eivät vielä sitä tasoa, josta olin unelmoinut. Rehellisesti sanottuna se turhautti. Tiesin, että koneessa on enemmän. Olen kuitenkin realisti ja olin kauden avaukseen Rukalla tyytyväinen. 

Samaan aikaan opin heti kauden alussa tärkeän asian: tasaisuus on voimaa. Vaikka en vielä juhlinut finaalipaikoilla, pystyin hiihtämään kilpailusta toiseen ilman suuria notkahduksia. Se loi pohjan sille, mitä myöhemmin tuli, vaikka itseluottamus epäonnistumisten ja sairastelun jälkeen ollut tapissa. 

Ensimmäinen iso onnistuminen – tunne, jota ei unohda

Yksi talven käännekohdista oli Oberhofissa kilpailu, jossa kaikki loksahti paikoilleen. Suksi toimi, kroppa vastasi ja ennen kaikkea pää pysyi kasassa. Kun ylitin maaliviivan finaalissa muistan sen hetken edelleen tarkasti. Se oli urani ensimmäinen maailman cup finaali. Se ei ollut pelkkä hyvä tulos vaan se oli vahvistus itselleni siitä, että kuulun tälle tasolle. 

Se kilpailu muutti jotain sisälläni. En enää miettinyt, pystynkö vaan aloin miettiä, miten paljon pystyn.

Onnistumisen jälkeen itselleni tuli rentous, jota olin kaivannut. Tottakai se on ymmärrettävää, että onnistumiset ruokkivat itseluottamusta. Helpompi se on henkisesti hiihtää kilpaa, kun tietää että on kulkenut aiemmin. 

Epäonnistumiset – kovimmat mutta opettavaisimmat hetket

Kauteen mahtui myös kilpailuja, joista en ole ylpeä ja joihin olen pettynyt. 

Maalissa olen pettynyt – ehkä jopa vihainen itselleni. Mutta juuri ne hetket ovat kasvattaneet minua eniten. Jouduin katsomaan peiliin ja myöntämään, että ei vain riittänyt. Miesten sprintti on hyvin tiukkaa, joten ei se ole aina läpihuutojuttu mennä jatkoon erävaiheisiin. 

Opin hyväksymään sen, että epäonnistuminen ei tee minusta huonoa urheilijaa. Se tekee minusta keskeneräisen – ja keskeneräisyys tarkoittaa mahdollisuutta kehittyä. Jokainen meistä epäonnistuu, eikä niitä pidä jäädä liiaksi vatvomaan. Kauden aikana on tärkeä mennä eteenpäin ja osata käsitellä pettymyksen nopeasti. Kauden jälkeen on hyvä purkaa asioita, jos ne on jäänyt vaivaamaan. 

Olympialaiset – unelma ja valtava kokemus

Yksi kauden suurimmista tavoitteista oli Olympialaiset. Matka niihin ei ollut helppo. Hyvin tiukille ja viime tinkaan meni valinnat kilpailuihin. Sen myönnän, että epäonnistuminen Trondheimissä teki kisalippun taistelusta vaikean… Myös pois jäänti Tour de Skiltä oli huono juttu. Minulla oli silti kauden kolmanneksi paras tulos perinteisen sprintistä. Tottakai olisin halunnut olla tasaisempi ja haluan edelleen. Oberhofissa vapaan sprintin finaali näytti kuitenkin sen, että olen kunnossa.

Olympialaisissa jokainen hiihtäjä on huippu. Pienet marginaalit ratkaisevat. Siellä kaikki ovat huippukunnossa, ihan jokainen. Panokset ovat hyvin suuret. Olympialaiset ovat arvostetuimmat arvokisat mitä on ja siellä Suomen edustaminen oli suuri kunnia. Tuntui todella hienolta kilpailla Suomen asu päällä ja edustaa maatani.

Oma suoritukseni ei ollut täydellinen, mutta se oli rehellinen. Annoin kaikkeni. Ja vaikka sijoitus ei ollut ehkä se, mistä olin lapsena haaveillut, kokemus vahvisti minua enemmän, kuin yksikään mitali olisi voinut. Sprintti on herkkää ja marginaaleista kiinni. Olin kunnossa ja en tekisi mitään toisin siinä kilpailussa. 

Olympialaiset opettivat nöyryyttä. Ne opettivat myös uskomaan siihen, että pystyn vielä parempaan. Nähdään taas 4 vuoden päästä, tulos on aivan toinen. 

Henkinen matka tulosten takana

Kun katson tämän vuoden tuloksia kokonaisuutena, näen numeroiden lisäksi tarinan. Näen hetket, jolloin epäilin itseäni. Näen ne aamut, jolloin väsytti, mutta lähdin silti harjoituksiin. Näen ilon, kun onnistuin – ja hiljaiset hetket hotellihuoneessa tappion jälkeen. Paljon ylä - sekä alamäkiä. Haluan olla tasaisempi ja varmempi. Vielä sitä en ole, mutta tulen olemaan. 

Tämä vuosi on tehnyt minusta vahvemman henkisesti. Olen oppinut hallitsemaan jännitystä, hyväksymään keskeneräisyyttä ja keskittymään siihen, mihin voin itse vaikuttaa. Olen ymmärtänyt, että hiihto ei määritä minua ihmisenä – mutta se antaa minulle mahdollisuuden kasvaa joka päivä. 

Katse eteenpäin

Tähän päivään mennessä voin sanoa olevani ylpeä. En siksi, että kaikki olisi mennyt täydellisesti, vaan siksi, että olen kehittynyt. Tiedän nyt paremmin, millainen urheilija haluan olla. Rohkea, ennakkoluuloton ja valmis ottamaan riskejä silloin, kun paikka tulee. Samalla nöyrä työn edessä.

Kausi ei ole vielä ohi, eikä kehitys pysähdy tähän. Mutta jos jotain olen oppinut, niin sen, että suurimmat voitot eivät aina näy tuloslistassa. Ne tapahtuvat pään sisällä. Ja juuri siellä tämä kausi on ollut minun paras tähän mennessä.

Jatketaan tämä kausi kunnialla maaliin asti. Paljon on vielä hyviä ja tärkeitä kilpailuja edessä, niin maailmalla kuin Suomessakin. Siltaraha kulkee matkassani aina missä ikinä olenkin ja ylpeänä sitä kannan. 

Terveisin,  Emil ” johtaja ” Liekari

Blogin kansikuva: Jesse Väänänen