Emma Tainio

Olen Emma Tainio, nuori pikajuoksija Helsingistä, jonka juuret vievät Turun kylkeen, Paimioon. Lapsesta saakka urheilu on ollut tapa elää, tapa hengittää. En muista iltoja, jolloin en olisi juossut kilpaa naapurin poikien kanssa tai paininut nurmikolla tukkaa takuille. Olen aina ollut energinen, joten hiljalleen yleisurheilu- ja lentopallo-harjoituksista tuli luonnollisia paikkoja purkaa virtaa. Vuosi kerrallaan urheilusta muodostui yhä suurempi osa elämääni, ja samalla elin tavallista nuoren elämää pienessä kaupungissa. Olen saanut kasvaa niin, että vanhempani ovat kannustaneet urheiluun, mutta se on ollut vapaaehtoista. Halu urheiluun syntyi sisältäni ja siitä tuli ensirakkauteni. 

Urheilu on ollut merkittävin persoonaani ja elämänkulkuuni vaikuttanut tekijä. Ymmärsin jo vuosia sitten, että elämäntapa, jonka urheilu minulle antaa, on jotakin jota haluan tavoitella. Vaikka olin lahjakas jo nuorena, ja 17-vuotiaana ikäisteni Suomen mestari kahdella matkalla, pohdin samalla myös sitä, miten aion jatkaa urheilua. Olin aina elänyt siinä ymmärryksessä, että yksilöurheilusta ei voi Suomessa tehdä ammattia, tai ainakin se vaatii ylitsepääsemättömiä asioita. Tein töitä kaikki kesät mansikkakioskilla, moppasin kahvilan lattioita lukioiässä, suoritin lukion huippupapereilla loppuun ja suuntasin yliopistoon. Tein samalla tutkintoa, töitä ja urheilin. Ymmärsin, etteivät asiat voineet jatkua näin, en jaksanut enää. Samalla mikään ei innostanut, kuten juokseminen. Päätin kokeilla siipiäni ja panostaa urheiluun ensi kertaa tosissaan vuonna 2024 muuttaessani Helsinkiin uuden valmennusryhmän perässä. Aika oli joko nyt, tai ei enää milloinkaan. 

Panostukset kannattivat ja löysin "urheilulliseen kotiini", johon olin henkisesti kuulunut jo mielessäni. Nousin kansallisen pikajuoksun huipulle ja minusta tuli osa naisten maajoukkueen viestinelikkoa. Pääsin ensimmäistä kertaa nuorten arvokilpailuihin henkilökohtaiselle matkalle. Saavutin ensi kertaa yleisen sarjan Suomen mestaruus mitalin, joita vuoden sisään kertyi viisi kappaletta. Urheilu on minulle hullu unelma, joka onnistui. Ei siinä määrin, että olen nyt saavuttanut kaiken, mitä haluan, vaan siinä määrin, että saan elää unelmaani. Jokainen päivä, jolloin saan valita urheilun ja minulla on ihmisiä tukemassa matkaani, uskomassa uraani, on päivä, josta olla kiitollinen. 

Urheilukentällä minulla on yksi tavoite, olla Suomen nopein nainen. Lisäksi haluan esiintyä kansainvälisillä näyttämöillä tässä sadasosien lajissa, sillä jos tässä pärjää, on ihan perkeleen kova. Yksikään onnistuminen ei ole taattu, mutta taattua on mahdollisuus. Mahdollisuus yrittää ja mahdollisuus onnistua. Ja se kiehtoo. 

Toivon jättäväni suomalaiseen urheiluun väriläiskän, joka uskalsi raivata omaa polkuaan. Toivon omalla esimerkilläni kertovani tarinaa siitä, kuinka naisurheilija voi olla juuri sellainen kuin on, ja näyttää juuri siltä miltä näyttää. Itseään ei tarvitse pienentää vain sen takia, että urheilee ja edustaa perisuomalaista lajia. On niin monta tapaa onnistua, niin monta tapaa urheilla. Urheilussa ilon hetkistä tulee pitää kiinni. Huutaa riemusta ja itkeä onnesta. Urheilijalla on ainutlaatuinen mahdollisuus koskettaa ihmisiä, ja sen tulee antaa koskettaa myös urheilijaa itseään. 

Yksi ohjenuora vie minua eteenpäin päivästä toiseen; ole ensin hyvä ihminen, sitten hyvä urheilija. Uskon, että hyvä palaa hyvän luo ja antamalla muille, saat myös itse takaisin. Itselleni kenties merkityksellisin palkinto, jonka olen saanut, on nuorten maajoukkueen "MVP", jonka urheilijat valitsivat viimeisellä yhteisellä arvokilpailumatkallamme, Norjassa kesällä 2025. Ne liikutuksen kyyneleet poskillani, niiden ihmisten seurassa, joiden kanssa olette kulkeneet ja kasvaneet yhdessä, eivät unohdu. Nuo merkitykselliset hetket urheilun parissa ovat juuri niitä, joista urheilu syntyy. Lopulta siitä tässä kaikessa on kyse, tunteesta.