Verneri Suhonen

Kipinä urheiluun sytytetään jo lapsena

Eksyin maastohiihdon pariin alle 10-vuotiaana oikeastaan vahingossa. Perheessä meidät lapset on opetettu rakastamaan luontoa ja treenaamaan tavoitteellisesti. Ensimmäinen esikuvani oli varmasti isäni, jonka esimerkkiä seuraten tuli tavoiteltua lenkkipoluilla kovempia aikoja ja punnerruksissa isompia toistomääriä jo alle kouluikäisenä. Joku voisi ajatella että oliko tässä järkeä, mutta urheilu ja tavoitteellisuus kiehtoi minua jo pienestä pitäen. Urheilullisen elämäntavan omaksumisesta tuleekin kiittää vanhempiani. 

Kouluikäisenä huomasin olevani jokseenkin lahjakas ja se yhdistettynä laajaan eri lajien harrastuskirjoon, olin joka lajissa kuin kotonani. Eräänä maaliskuisena iltana tuli käytyä normaaliin tapaan isän kanssa hiihtämässä, ja Hollolan hiihtostadionilla olikin samaan aikaan hiihtokilpailut. Hetken emmittyäni päätin ottaa osaa kilpailuihin ja voitin ne näytöstyyliin. En tiedä rakastinko hiihtoa tuolloin niin paljon, mutta voittaminen tuntui niin hyvältä, että laji jäi siltä seisomalta elämääni. 

Kova työ palkitsee aina, ennemmin tai myöhemmin

En ollut kuitenkaan mikään lapsitähti. Olin keskikertaisella tasolla monta vuotta, väläytellen silloin tällöin huippvetoja hiihtoladulla, mutta mikään kestomenestyjä en valtakunnallisesti ollut. Palo itsensä kehittämiseen ja menestymistä kohtaan ei kuitenkaan koskaan kuollut ja se ajoikin minua eteenpäin. Meillä seurassa oli myös hyvä porukka, jonka vuoksi harjoituksiin oli mukava mennä joka ilta.

Lukioikäisenä kaikki kuitenkin muuttui. Minusta tuli ikäluokkani parhaita hiihtäjiä kertaheitolla. Nuorten sarjoista tuli kahmittua neljän vuoden aikana 15 SM-mitalia, joista kahdeksan oli kultaista. Se tietenkin puski menestyksenjanoista nuorta eteenpäin, yhä enemmän itseään rääkäten. 

Aikuisten sarjoihin siirryttäessä sama trendi jatkui. Otin ensimmäiset maailmancup pisteeni 20-vuotiaana, ja 21- vuotiaana voitin ensimmäisen yleisen SM-mitalini vapaan sprintistä. Parhaimmillani olen saavuttanut maailmancupissa sijan 10. ja ottanut kolme SM-mitalia aikuisissa. 

Vastoinkäymisistä voitoksi  

Urani oli ollut nousujohteinen, mutta kaudella 2021-2022 kärsin ensimmäisen ison loukkaantumiseni, kun sain diagnoosin perikardiittinesteestä sydänpussissa. Sen vuoksi olympiatalvi 2022 meni sohvan pohjalla kisoja katsellessa. Kauteen 2022-2023 päästiin kuitenkin lähtemään terveenä, mutta se oli silti uuden opettelua. Henkisesti myös tuntui, että toinen luku urheilu-urallani alkaa. Maailmantilanne oli muuttunut, sponsorit yksi toisensa jälkeen vetäytyivät ja monesti oli tunne, ettei mistään tule mitään. Pystyin silti harjoittelemaan kunnolla ja tekemään asiaa mitä rakastin, joten epätoivoon ei ollut syytä ajautua. Kausi loukkaantumisen jälkeen olikin hyvä ja ennenkaikkea ehjä. Saavutin jokaisessa maailmancupissa jatkopaikan, ja olin parhaimmillani 15. Davosissa vapaan sprintissä.

Kausi 2023-2024 oli sekin, isojen muutosten vuosi. Muutin Rovaniemeltä Vuokattiin parempien treeniolosuhteiden vuoksi. Harjoittelua lisättiin roimasti ja kaikki laitettiin likoon. Tässä vaiheessa myös Siltaraha asettui pääyhteistyökumppanikseni. Urheilussa usein aika on kortilla, sillä päivästäni kuluu välillä jopa kuusi tuntia pelkkiin harjoituksiin. Siihen päälle vielä ruoka- ja lihashuolto ja hyvät yöunet, niin ei ilmaannu varsinaisesti ajankäytöllisiä ongelmia. Siltarahan ollessa taustalla heidän merkittävällä tuella, olen oikeasti saanut keskittyä olennaiseen. Nämä ovat klassisia korulauseita, mutta urheilijoillakin on mielenterveys, joka on usein ikävä kyllä vaakalaudalla. Itsellä olen huomannut niiden liittyvän usein taloudellisen ahdingon aikoihin. Tämä kumppanuus on poistanut omasta arjestani ison stressitekijän jopa näinkin epävarmoina aikoina, ja siitä olen Siltarahalle ikuisesti kiitollinen. Olen nauttinut vuodestani ja se on isoimpia rikkauksia, mitä urheilijana saa kokea. Koska loppujen lopuksi urheilussakin on kyse matkasta, ei määränpäästä.

Kilpailukaudesta 2024 tulikin sairasteluiden värittämä, alkukaudesta oltiin huippuvireessä onnistuneen harjoituskauden ansiosta. Sen jälkeen kuvaan astui Korona, Influenssa ja kausiflunssa. Tällaisina hetkinä sitä kokee pettäneen itsensä lisäksi tukijat, kaverit ja jopa oman perheensä, vaikka näin ei tosiasiassa ole. Tähän viitaten, oli talven hienoin hetki, kun oli comeback-kisani Hakunilassa SM-sprintissä, jossa Siltarahalaisiakin oli katsomossa. Hopeaa tuli kovassa kisassa ja tuli tunne, että yhdessä hävitään ja yhdessä voitetaan. Tämän jälkeen saavutin vielä Finlandia-hiihdon voiton ensimmäisenä paikallisena urheilijana koskaan ja pääsin maailmancupiin Lahteen kokeilemaan kerran vauhtiani, päätyen lopputuloksissa sijalle 20.

Tulevaisuuteen katson kirkkain mielin. Tulossa on arvokisat kaikkein pyhimmässä hiihtomaassa eli Norjassa. Trondheimissä kilpaillaan myön minun päämatka, eli vapaan sprintti. Lähdetään kauteen nälkäisenä, ja katsotaan talvella, ketkä ovat kovimpia Klaebon kotistadionilla Granåsenilla. 

Mottoni ja opit

Mottoni kuuluu seuraavasti. Häviäminen opettaa eniten.

Voittaminen tekee asioista ja arjesta miellekkäämpää, mutta siitä harvoin oppii mitään uutta. Häviäminen opettaa aina itsestä ja tekee meistä vahvempia. Ja missä muussa elämässään onkaan enemmän järkeä, kuin itsemme kehittämisessä.