Tähän maailmaan sopii hyvin harvoin standardimainen kuvitelma siitä, että jokainen yritys, oli sitten pörssiyritys tai pieni itsensä työllistävä yhdenmiehen tai -naisen osakeyhtiö, saisivat molemmat rahaa markkinoilta liiketoimintaansa samaan hintaan. Yrittäjän, ja miksei myös päättäjienkin, on siis ymmärrettävä se, että riski ja hinta kulkevat aina käsi kädessä. Raha ei liiku ylijäämäsektorilta, eli sijoittajilta sitä tarvitsevalle alijäämäsektorille, eli kotitalouksille ja yrityksille, ellei kaksi asiaa täyty.
Ensimmäinen on luottamus ja toinen on riskistä saatava korvaus. Rahoitusmaailman peruspilareita on pankkien välinen luotonanto, ja kuten finanssikriisin alkulaineet opettivat, tuo luottamus on yleensä kriisien aikana hauras, ellei keskuspankki kykene luomaan vakautta markkinoille ja vaikuttamaan näin luottamukseen pankkien välillä.
Tästä päästään helposti institutionaalisissa sekä yksikkö- ja yksilötason ketjuissa aina alaspäin, yritysten ja valtion väliseen luottamukseen, kuluttajien luottamukseen tulevaisuutta ja päättäjiä kohtaan, sekä sijoittajien luottamukseen heidän valitsemaansa sijoituskohdetta kohtaan.
Avainlippu on osa tätä luottamuksen ketjua. Nyt asiakkaat tietävät, että Siltarahan kohdalla lukee Avainlipun kanssa ”Suomalaista palvelua”.
Se on osoitus siitä, miten teemme asiat ja kuinka ylpeitä olemme siitä, että saamme tuota merkkiä käyttää. Toki olemme näin globaalien rahamarkkinoiden aikakautena yhtenä osana globaalia rahoitusjärjestelmää (kuten kaikki rahoitusta myöntävät tahot), mutta me keskitymme siihen juurikin yhteiskunnan kannalta tärkeiden työpaikkojen ja toimijoiden rahoittamiseen, pk-yritysten rahoittamiseen.
Korvaus riskistä on luonnollisesti toinen tärkeä osa toimivaa rahoitusjärjestelmää. Sijoittaja, jolla on varallisuutta ja halua sijoittaa, punnitsee eri vaihtoehtoja sen perusteella, miten hän kokee niiden riskin itselleen, ja houkuttaako sijoittaminen verrattuna siitä saatavaan korvaukseen tai tavoiteltuun tuottoon.
Tuo riskinottohalukkuus vaikuttaa luonnollisesti myös kuluttajille tarjottavien luottojen hintaan ja tarjontaan, varsinkin jos se rajataan tietylle tasolle. Jos palveluntuottaja joutuu myymään tuotetta tappiolla, loppuu tuotteen tarjoaminen. Samalla tavalla ennustamme, että käy ainakin kuluttajalainoituksen suhteen, varsinkin jos yhteiskunta asettaa tietyn korkotason. Näin ollen ne toimijat, jotka joutuvat rahasta maksamaan lähes sen hinnan, joka on ns. myyntihinnan yläraja, tulevat lopettamaan toiminnan.
Varsin usein päättäjiltä unohtuu bisneksen kaksi lainalaisuutta. Jos joku toimiala tuottaisi satumaisen hyvin, niin vapaassa kilpailussa sille alalle syntyy kuitenkin uusia toimijoita. Näin ollen hintataso väistämättä laskee sille tasolle, että jokaisella yrityksellä se on sillä tasolla, jossa he pystyvät tekemään vielä voittoa, mutta se ei ole kuitenkaan kaikilla sama, vaan ostaja voi valita itselleen sopivamman hyödykkeen tarjoajan ja mahdollisesti erottautua kilpailijoista eri keinoin.
Toinen lainalaisuus koskee sitä, että jos toiminta tehdään kannattamattomaksi joillekin toimijoille, eivät muut toimijat välttämättä kuitenkaan pysty täyttämään kysyntää. Esimerkki olkoon erittäin yksinkertainen. Jos kalastus kielletään joillain järvillä, mutta sallitaan vain toisilla, ei tuleva kalasaalis millään riitä täyttämään kysyntää. Sama pätee rahoituksen järjestämiseen. Jos toiminta tulee joillekin toimijoille kannattamattomaksi, eivät jäljelle jäävät toimijat kuitenkaan tule rahoittamaan niitä kohteita, hankkeita, yrityksiä ja kansalaisia, jotka aikaisemmin ehkä olisivat saaneet rahoitusta siitä suljetusta paikasta heidän hyväksymällä markkinahinnalla.
