Emma Tainio: Kiitollinen menneestä, innoissaan tulevasta – tarkastelussa kausi 2026

On aika koota ajatuksia kasaan kesäkaudesta 2026 - samalla sekä itselleni havaintoja ja hetkiä jäsennellen, että teille lukijoille!

Epävarmuutta ja vuoristorataa

Viime kerran, kun kirjoittelin tänne blogiin, olivat näkymät vahvasti kohti Jyväskylän Kalevan kisoja. Olin ollut kilpailutauolla ja harjoitellut 3 viikkoa, valmennuksen ohjaamalla, parhaalla tietämällämme tavalla. Kilpailin kesäkuussa paljon ja palautumisen ongelmat alkoivat nostaa päätään. Heinäkuun hetken kilpailutauon tarkoitus oli lähinnä palauttaa, sopivasti kehittää, sekä samalla herkistää kehoa kohti Suomen mestaruus mittelöitä. 

Jyväskylän Kalevan kisat olivat haastavat - 100m pronssia ja 200m 4. sija. Viikonlopun suorituksista jäi käteen lähinnä ärsytys, pettymys ja Harjun harmaiden sadepilvien mielenmaisema. Pikajuoksu on äärimmäisen herkkä ja hermostoa kuormittava laji, jossa omille äärirajoille meno on mahdotonta liian kuormittuneena. Muun muassa näiden syiden taakse jäivät tulokset, jotka olivat lopulta keskinkertaisia.


Päässä pyörivät melankoliset ajatukset ja toivo siitä, että kausi olisi jo ohi. Samalla saisi alkaa rakentamaan tulevaa kautta puhtaalta pöydältä, täynnä uusia ideoita ja intoa. Kauden päätavoite - EM-kilpailut näyttivät menneen ohisuun, vaikka jahtasimme kisapaikkaa viestijoukkuueella juoksemalla viestiä 5 kertaa kesän aikana, 4 eri maassa, toivoen päätyvämme 16 parhaan joukkoon. Sijoitus tuloksenteko-ikkunan sulkeutuessa oli 17. ja totuus - ei kisoja Britanniassa. 

Kalevan kisoja seuraava aamu valkeni hienoisessa kisakrapulassa, päällimmäisenä ajatukset menneestä viikonlopusta. Samalla puhelimen näytöllä viesti SUL:n huippu-urheilujohtajalta Tuomo Saloselta: “Me saatiin paikka Birminghamiin naisten 4*100m:lle!”. Kädet täristen otin puhelimen, purskahdin itkuun ja katselin yhä uudelleen joukkuueen Whatsapp-ketjua. Se oli totta, työmme palkittiin sittenkin. Kaksi joukkuetta oli peruuttanut tulonsa ja lippu Birminghamiin varmistui. Hetki, joka ei unohdu. 

Uran ensimmäiset aikuisten arvokisat

Kalevan kisojen jälkeen alkoi valmistautuminen kohti EM-kisoja. Sain tietää, että olen alustavassa kokoonpanossa varajuoksijana, totutun takasuoran osuuden sijaan. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun tulin valituksi varajuoksijana ja omalla tavalla olin henkisesti uuden edessä. Tein töitä ja kilpailin kerran Turussa, valmistavaan tyyliin ja huomattavasti Kalevan kisoja paremmin. 

Britanniassa naisten viesti osui loppuviikolle, lauantaihin. Kaikki juoksijat pääsivät ehjänä radalle ja oma osuuteni päättyi Call Room:in porteille - asiaa radalle ei tällä kertaa ollut. Tilanne oli samalla haikea ja tunsin, paljonko olisin halunnut juosta radalla, mutta samalla koin tärkeän ja opettavan kokemuksen, josta olen kiitollinen. Koin olevani arvokas osa joukkuetta ja sain kokemuksen jostakin uniikista, joka kulkee mukanani. Oppia ikä kaikki. Suomen naiset juoksivat lopulta EM-kilpailuissa kunnioitettavalle sijalle 11. 

EM-kilpailuissa koin kaikkea sitä, mitä urheilussa rakastan - tunnetta, suuruutta, ihmiskehon ihmeitä ja jaettuja hetkiä - näistä jäävät uran ensimmäiset aikuisten arvokilpailut mieleen. 

Loppukauden höyryt

Arvokilpailut jättävät jälkeensä hetkeksi aina tyhjiön ja omanlaisen kaipuun takaisin kuplaan. Nyt se kaipuu sai kuitenkin loppua nopeasti, sillä palasin Suomeen sunnuntai-illalla ja tulevana keskiviikkona koitti kauden kahdesta viimeisestä kilpailusta toinen - Espoon Motonet GP, jossa nähtiin suomalaista pikajuoksuhistoriaa kilpasiskoni Lotta Kemppisen juostua ensimmäisenä suomalaisena alle 11 sekuntia 2,3 m/s myötätuuleen. 

Kauden viimeiseksi kilpailuksi valikoitui viime vuonna ensi kertaa koettu iki-ihana Ruotsi-ottelu. Lajeiksi lauantaille 4x100m varajuoksijan osuus ja sunnuntaille 200m. Pitkän kauden viimeisen viikonlopun tunnetta on vaikea kuvailla; omalla tavallaan väsyttää, tavallaan on innostuneempi kuin koskaan, haikeus uransa päättävästä ystävästä ja tahto pitää kiinni kaikista ohimenevistä hetkistä. 

Lauantaina menin tutun kaavan mukaan verryttelemään kohti sunnuntain 200m varten, samalla pitäen virettä yllä pikaviestiin, mikäli tarve sille tulisi. Ja niin tuli. Reilu tunti ennen stadionille siirtymisaikaa sain tietää juoksevani, Lotan tilalla takasuoran osuuden. Lotta jäi varotoimenpiteenä pois, polven otettua osumaa ja minä pääsin ensi kertaa kokemaan legendaarisen Helsingin Olympiastadionin illan valot. Samalla juoksin ehkä kauden parhaan osuuteni ja vaihdoin paremmin kuin koko kautena. Tunsin maaottelun hurmoksen ja ilon. Voitimme viestin ja ruotsalaiset hylättiin, samalla pisteittä jääden. 

Kauden viimeinen startti koitti Ruotsi-ottelun sunnuntaina, jolloin 200m osalta tulos jäi nihkeäksi, mutta samalla tiesin kauden nyt päättyneen ja se toi helpotuksen mieleen. Sunnuntaissa oli muutakin taikaa. Olin osittain mukana ruorissa, vastuussa ystäväni Lotta Haralan uran jäähyväishetken juhlallisuuksista stadionilla ja päivän draamankaari hakee vertaistaan. Ystävän rinnalla olo näin merkittävissä hetkissä on jotain sellaista, jota arvostan äärimmäisen paljon. Haluan rakentaa omaa uraa yleisurheilun parissa yhteisöllisyyttä vaalien ja ilolla, joten näin merkittävät hetket, kuten läheisen uran päätös, ovat aina koskettavia ja ikuisuuksiin mieleen painuvia. 

Kauden viimeinen juoksu, Ruotsi ottelu 200m Naiset.

Jälkilöylyt 

Kauden viimeisen kilpailuviikonlopun jälkeen alkaa rauhan ja pohdinnan aika. Mikä kaudessa onnistui? Mikä epäonnistui? Entä miten jatkan eteenpäin? Tänä aikana astelee kohti reilun kuukauden kestävää ylimenokautta, lomaa urheilusta, mutta samalla pohtii tulevaa ja suunnittelee syystalven leirityksiä. 

Kauden aikana haasteeksi muodostui etenkin lantion alueen toiminta ja sen ongelmat. Säännölliset käynnit hieronnassa ja vierailut fysioterapeutilla kevään aikana eivät avanneet syitä tarvittavalla tavalla. Lisätty kuormitus, palautumisen ongelmat ja tahtotila tehdä kovempaa johtivat lopulta pieneen haaveriin voimaharjoituksessa heinäkuussa. Tuolloin akuutisti mikään ei tuntunut menneen pahemmin, mutta selkäkivut ja krampit vaivasivat harjoituksissa ja niiden ulkopuolella. Lopulta kauden loputtua kävin kuvauttamassa alaselän, josta löytyi kaksi pientä välilevyn pullistumaa sekä vaurio rustossa. Tulokset selittävät jähmeitä tuntemuksia ja vaikka uutinen on epämiellyttävä, olen samalla ajoituksesta kiitollinen - saan ylimenokaudella palautella selkää ennen alkavaa harjoituskautta. 

Kesän aikana pohdinnat ja tehdyt valinnat saivat ajattelemaan tulevaa jo tuolloin. Kauden edetessä ja sen kääntyessä elokuuhun minulle tarjoutui uudenlainen mahdollisuus, johon tarttua. Tämän, sekä muiden pohdintojeni johdosta purin valmennussuhteeni, Hanna-Maari Päkkin ja Eeva Kantomäen kanssa. Menneestä vuodesta ja yhteistyöstä kaksikon kanssa on vain hyvää sanottavaa. Kulunut vuosi on opettanut paljon minulle itsestäni ihmisenä, sekä urheilijana - antanut uusia oppeja ja ajateltavaa. 

Kausi 2026 on tullut päätökseen. Tuleva kausi on kohta kuitenkin jo nurkan takana uusine kuvioineen.

Näihin sanoihin ja ajatuksiin päättyy tämä kausi. Tuleva jää vielä avoimeksi, mutta kerron siitä, kun aika on kypsä. Kauden nyt päätyttyä haluan kiittää samalla valmentajiani, henkisiä tukijoita, ystäviä, huoltojoukkoja - koko tiimiäni, mukaan lukien Siltarahaa, joka on kulkenut pääyhteistyökumppanina läpi kesän.

Kiitollinen menneestä, innoissaan tulevasta. Kausi 2026 - over and out. 

<3 Emma